Juuri näiden ihmisten takia työelämä paranee vain, kun ideoita ja ajatuksia kootaan, jaetaan ja käytetään anonyymeinä. Silloin ei jäädä tutkimaan toisen käyntikorttia ja siihen liittyviä merkityksiä vaan arvioidaan ajatusta. Nimimerkin takana voi olla vaikka kuinka nuori tai nainen, mutta se ei pääse sotkemaan asianpohdintaa, koska sitä ei tiedetä. Vain ajatus ratkaisee. 

Toki kasvokkainen vuorovaikutus on kaiken a ja o. Työpajat ovat työni suola. Niissä on vain päästävä tuon kuka-kysymyksen ohi. Yksi keino on valita pajoihin avarakatseisia joustavia luonteita. Vielä parempi keino on valita session vetäjäksi henkilö, joka saa erilaiset ihmiset toimimaan yhteen. Työelämä paranee, kun mukana on inhimillisen vuorovaikutuksen ammattilaisia. He osaavat nostaa osallistujien ajatukset esille silloinkin, kun aiheeseen liittymättömät voimasuhteet alkavat jyrätä.

Toivon siis työkulttuuria, jossa sekä arvostetaan yksilön näkemyksiä että tuotetaan tuloksia, jotka ylittävät yksilölliset näkemykset. Toisen arvostaminen näkyy muun muassa siinä, että ollaan valmiita muuttamaan omaa alkuperäistä ajatusta. Työelämän tarkoitus ei ole juntata oma kanta läpi hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan tarkoitus on edistää sitä asiaa, jonka vuoksi oma organisaatio on olemassa. Yrityksillä ja muilla organisaatioilla ei ole varaa pitää leivissään ihmisiä, jotka jarruttavat yhteistoimintaa ja uusien ideoiden syntyä oman egonsa tai jonkin aiemmin sovitun linjauksen nimissä. On sulaa hulluutta järjestää ideasessioita, joissa ei aidosti ideoida.

Itse asiassa minun ei pitäisi olla tästä asiasta huolissani. Voisin ajatella, että ajan kanssa pönöttäjät ja jarrumiehet katoavat organisaatiokartalta. Mutta kun eivät näköjään katoa.